2005-04-10 - 11:15 p.m.
Serendipity. Elokuva jossa Kate Beckinsale ja John Cusack ihmeellisten sattumien kautta ajautuvat yhteen. Siksi että kummatkin uskovat kohtaloon, ja universumin grand planiin. John kirjoittaa numeronsa seteliin, joka laitetaan kiertoon kun sillä ostetaan purkkaa. Kate kirjoittaa numeronsa kirjan etusivulle ja myy kirjan divariin. Näin joka kerta kun John kävelee divarin ohi, hänen pitää mennä sisään ja katsoa tietyn kirjaan etusivua. Ja Kate katsoo jokaista viiden dollarin seteliä vähän tarkemmin. Jos koska elokuva on tehty Hollywoodissa, Kate ja Jonathan saavat toisensa lopussa. Niin kuin pitääkin.
Mitä jos universumilla onkin olemassa tällainen suuri suunnitelma jokaista varten? El plane grande. Ja partnerin etsiminen onkin turhaa. Ja jos se tapahtuu, niin se tapahtuu. Kun taas tällä hetkellä tuntuu että jokainen urbaani nuori aikuinen käyttää elämästään kohtuuttoman paljon aikaa etsiessään, löytäessään, menettäessään ja etsiessään uudelleen jotakin toista ihmistä täyttämään jonkin tyhjiön jota ei itse kykene täyttämään. Miksi ei ihminen koskaan voisi olla täysin tyytyväinen yksin? Ja vaikka jotenkin voisikin, niin eipä vaan anna yhteiskunta ja muut ihmiset unohtaa että on yksin. Ja miksi sana ”yksin” kuulostaa niin synkältä?
Vaikka ihminen kuinka olisi itseensä tyytyväinen, tekisi merktyksellistä työtä, auttaisi muita ihmisiä, eläisi ihanaa, hienoa, fulfilling life; olisi ONNELLINEN – niin eipä vaan kukaan pitäisi ihmistä täysin onnistuneena jos ei olisi aviomiestä tai –vaimoa ja lapsia. Mikä perhanan übertrumviraatti (okei, triumviraatti ei taida olla oikea sana, mutta jos olisi niin se tarkoittaisi jotain mikä on voimakas, varaallinen ja ilkeä) näitä asioita oikein ohjailee? Miksi sinkkuus on kamala synti, ja miksi ihmisten ultimate goal on löytää toinen ihminen, joka on paperilla tarpeeksi sopiva jotta sen kanssa voi jatkaa sukua? Miksei mikään muu voi edes yhteensä korvata sitä?
Huh, mitä tilitystä. Katkeraa tilitystä.
